Minkä pohjalta teen päätöksiä ja navigoin elämässä?

Intuition ja järjen ainakin.

Vaikka järjellä tarkasteltuani en löytäisi syytä jättää impulssia toteuttamatta, mistä tiedän tulisiko se toteuttaa vai ei? Lisäksi järki ja intuitio saattavat olla ristiriidassa keskenään. Kumpaa silloin tulisi painottaa?

Erotanko intuitiivisen ”tämä on oikea suunta” -fiiliksen hedonistisesta lyhyen tähtäimen mielihyvää hakevasta impulssista, pelottavan asian välttämisestä johtuvasta helpotuksesta tai muista potentiaalisesti tuhoisista motiiveista, jotka saattavat päätöksen hetkellä tuntua hyvältä?
Entä voivatko tällaiset motiivit jopa joskus oikeasti viedä sinne minne minun tulisi mennä? Ja miten niin ”tulisi”?

Auttaisiko jos osaisin määritellä tarkemmin minne olen menossa?
Kohti mahdollisimman hyvää elämää itselleni ja kaikelle muulle… Mutta mistä minä tiedän mitä se käytännössä olisi? Voisin listata yksittäisiä tavoitteitani, arvojani sekä ihanteitani ja sitten punnita niitä muodostaen niistä jonkinlaisen hierarkian jota vasten voisin sitten päätöksiäni arvioida…
Noin kai sitä lähestyisin jos olisin koodaamassa jotain tekoälyä, mutta ei tuo näin orgaaniselle olennolle tunnu sopivalta. Liian yksiulotteista ja vaikeaa… Tuollainen vaatii sellaista laskentatehoa jonka tietokoneet hallitsevat huomattavasti ihmisiä paremmin. Ja silti se olisi rakennettu subjektiivisen arvomaailmani päälle.

Tarvitaanko tähän jokin uusi työkalu, vai onko minulla jo kaikki tarvittava?

Olenkohan edes halunnut erottaa toimintaani ohjaavia motiiveja toisistaan, vai jättänyt puolitarkoituksella navigaattoriini porsaanreiän, josta pääsisin livahtamaan vastuuta pakoon?

Olen kai melko taitava muovailemaan todellisuuttani mm. filosofisella pohdinnalla… Tässä tapauksessa olen saattanut tehdä jotain sen kaltaista katsomalla kaikkea eläimen toimintaa enemmän tai vähemmän suorana kärsimyksen välttämisenä. “Mielihyvän tavoittelu kärsimyksen sijaan”. Mutta kannattaako ’mielihyvä’ ja ’kärsimys’ edes nähdä saman jatkumon vastakkaisina päätyinä? Ei varmaan ainakaan hämärtää tuolla näkökulmalla oman toiminnanohjauksensa perustuksia…

Milloin ongelman ratkaisuyritys kertoo haasteesta tilanteen hyväksymisessä? Aina?
Onko olennaisempaa kysyä “milloin tulisi keskittyä ratkaisuun, milloin hyväksymiseen?” Ehkä aina ensin hyväksymiseen, sitten joko ongelmatilanteen ratkaisuun tai irti päästämiseen riippuen siitä kumman kokee tapaukseen sopivammaksi?

Ehkä tätä tulis katsoa ennemmin eskapismi – tunteen kohtaaminen näkökulmasta?
Onpa polarisoitunut joko – tai -tietoisuus nyt puikoissa. Tarvitaan lisää ulottuvuuksia. Niitä mä kyllä havittelen jatkuvasti lisää… Loputtomasti syvyyttä
Onneksi epämukavassa kokemuksessa on monta tasoa joilta sitä voi purkaa. Triggeri, triggeröivän tilanteen mahdollistavat tekijät, suhtautuminen triggeriin, suhtautuminen suhtautumiseen jne.

Onkohan tämän tekstin kirjoittaminenkin joku epäsuora tapa havitella mielihyvää uskottelemalla että teen asialle jotain, sen sijaan että olisin ensin tämän epävarmuuden kanssa ja hyväksyisin sen?

Missä kohtaa mielihyvän tavoittelusta tulee ongelmallista?

Varmaan ainakin silloin jos on valmis satuttamaan sitä saadakseen. Vaikka tuo valinta saattaa tapahtua pitkälti tiedostamattakin (sillä kukapa haluaisi myöntää itselleen tehneensä tuollaisen valinnan), se ei taida juuri lämmittää uhria.
Toisaalta elämässä joutuu jatkuvasti ottamaan sen riskin että joku kokee kärsimystä liittyen omiin valintoihin. Jokaisella on vastuu teoistaan, mutta niin myös reaktioistaan. Vaikka miten ystävällisesti ja rakkaudesta käsin toimisi, silti joku saattaa kokea sen hyökkäävänä, johtuen omasta tulkintaprosessistaan.

Mutta missä kohtaa mennään liian pitkälle?

Päihteen käyttäminen ystävän seurassa, vaikka tietää tämän pyrkivän vähentämään omaa käyttöään? Romanttiseroottisen suhteen aloittaminen kaverin kumppanin kanssa, vaikka tietää heidän suhteensa sääntöjen kieltävän sen? (Jos pohdit voisinkohan viitata sinun kumppaniisi, ei hätää. Asianosaiset tietävät kyllä tapahtumien kulusta.)
Ensimmäisen kokisin harmaampana alueena, mutta jälkimmäisen jo selkeästi kusipäisen itsekkäänä käytöksenä… Haiskahtaa aika vahvankin mielihyväaddiktion ajamalta touhulta.

Tekisi hiukan mieli tarttua ’addiktio’ sanaan, mutta taidan jättää sen toiseen tekstiin. Tässä se saa jäädä osoittamaan karkeasti sinne mitä tarkoitan. Kylkeen tarjoilen tämän huomautuksen, joka viestii tyytymättömyydestä sanavalintaani ja kenties haasteesta “addiktiokäyttäytymiseni” hyväksymisessä.

Koen melko vahvasti tässä tekstissä käsitellyn prosessin tulleen pintaan äskettäin käymäni Läheisyysterapia 1 -kurssin jälkimaininkina. Kai tämä prosessi kaipaa riittävän vahvaa turvallisuuden tunnetta uskaltaakseen nousta esiin tarkasteltavaksi. Tuntuuhan kieltämättä melko turvattomalta kyseenalaistaa koko elämänsä navigaatiosysteemin pohja.

Kiitokset lämpöisille syleille ja niitä sekä antoisia keskusteluja muodostaneille ihanille otuksille turvasta, rohkaisusta, avautumisesta, läheisyydestä ja muista kokemuksista <3
Jokaisessa sylissä minussa aukesi jotain ja kurssin loppuessa tunsin itseni aivan naurettavan, hämmentävän energiseksi, kuin olisin räjähtämässä jonkin nimeltä tuntemattoman energian voimasta.
Sitten kohtasin vielä muutaman kysymyksen, jotka ikään kuin palauttivat maan pinnalle ja myös nostivat nämä pohdinnat pintaan. Ne nousivat melko jumittavan vastustuksen saattelemina ja meni muutama tunti ennen kuin sain päästettyä itseni tuntemaan mitä tällä prosessilla on näytettävää.
Muutaman hetken tunnusteltuani kävi selväksi että nyt on vihdoin aika aloittaa jo jonkin aikaa hauduttelemani blogiprojekti, jonka luo sinäkin olet nyt tiesi löytänyt. Tervetuloa!

Tämä teksti syntyi pitkälti tajunnanvirranomaisesti tuossa jokseenkin sekavassa tilassa ja huolimatta jälkikäteen suoritetusta editointiprosessista, teksti etenee ainakin paikoin melko poukkoilevasti.

Nyt kun olen tätä prosessia kulkenut tämän verran pidemmälle, elämäni vaikuttaa yhtäkkiä lähtevän rullaamaan eteenpäin hämmästyttävän monella saralla.
Todellisuus näyttäytyy hienovaraisen huomattavasti uudesta suunnasta.

Kiitos kaikille jotka omalla olemisellaan jatkuvasti peilaavat minulle itseäni ja joille saan tehdä saman
<3



Ehkä tämä jää lopulta kuitenkin intuition käsiin…

”Millä erotan aidon intuition tuhoisasta impulssista?”

-Intuitiolla tietysti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *